MOOTTORIPYÖRÄLLÄ POHJOISNAVALLE

Olin pitkään jo suunnitellut todellista extreme-matkaa pyörälläni. Matkan päämääränä olisi kaukainen ja kylmä pohjoisnapa. Luonnollisinta olisi tietysti lähteä matkalle pohjoiseen kesäaikaan, kun olisi lämmintä. Tulin kuitenkin laskuissani siihen tulokseen, että jäätien teko olisi hankalampaa kesällä. Pyörää ei huollettu, koska en koskaan uskonut pääseväni perille. Varustelu oli arktinen ja normaali, lukuun ottamatta paria lisätarviketta. Nimittäin naapurin papalta pöllittyä sirkkelinterää, jolla oli jäätiköllä tarkoitus korvata takavanne. Ja koska ajattelin nopeusmittarin kuitenkin jäätyvän reissussa, olin korvannut sen kaleidoskoopilla - voipahan katsella matkalla ainakin jänniä kuvioita, jos valkoinen maisema tylsistyttää.

Starttasin matkaan tammikuun alussa, mukaan paljon polttoainetta ja vettä jää- tien tekoon. Matkareitti kulki Oulun ja Kilpisjärven kautta Norjan rannikolle Tromssaan. Siellä huomasin, ettei kaikkia polttoaineita ja vesiä olisi kannattanut raahata matkalle ihan kotoa asti... Vaihdoin sirkkelinterän alle ja nukuin rauhaisan yön kuutamossa upeiden maisemien keskellä. Aamuyön tunteina siirryin vihdoin rannikon tukevalle jääpeitteelle, josta joutui tietysti välillä lapioimaan lumikinoksia sivuun. Koska Islanti ja Grönlanti olivat samalla suunnalla, päätin poiketa katsomassa molempia paikkoja.

Ensimmäinen päivä meni todella hienossa säässä ajellessa. Auriko paistoi ja tuuli oli tuivertanut lumet pois ajoreitiltä. Ennen pimeän tuloa rakensin jäästä uskolliselle harrikalleni tallin. Itse nukuin taivasalla jäällä, mutta ei sitä pyörän tarvitse sentään kylmyydestä kärsiä. Aamulla lähdin liikkeelle aikaisin, oli tarkoitus saada tallin rakentamisessa menetetty aika kiinni. Talvi oli ollut todella ankara ja meri jäätynyt liki Islantiin asti. Muutama sata kilometriä ennen Reykjavikia oli jääpeitteeseen syntynyt railo. Onneksi oli valoisaa, muuten olisin saattanut joutua uimaan pyöräni kanssa hetken. Muutaman sadan metrin railon selvitin kuitenkin ahtojäistä kasaamallani hyppyrillä. Reipas vauhti ja Evel Knievel olisi ollut kateellinen ilmalennosta. Pyörän runko tosin katkesi alastulossa, mutta onneksi huomasin sen jo kymmenen kilometrin ajon jälkeen. Tinakolville ja mukaan otetuille tinakengille löytyi käyttöä. Notkistin tinat ja nielin ne, niin sain sitten paskanjäykkänä pidettyä pyörän kasassa aina Reykjavikiin asti.

Islannin pääkaupungissa sain pyörän valtuutetulle korjaamolle - itse keskityin rankkaan ryyppäämiseen. Akvaviitin ja kalanmaksaöljyn sekoituksella tinatappi putkahti parin päivän päästä retkeilymajan lattialle ja sain vihdoin istuttua hiukan rennommin. Kilahdus kertoi samalla, että matkaa olisi syytä jatkaa. Paikallinen paja oli asiantuntevasti korjannut superini.

Työn jälki oli kyllä öljytankkerityyppistä, mutta ainakin kestää, Ja ei auta viedä mihinkään virapelipajaankaan hitsattavaksi, sillä ekstratakuu oli vielä voimassa pyörään.

Säätila oli muuttunut dokaamisen aikana hälyttävästi ja pakkanen oli kiristy nyt todella paljon. Aurinko kuitenkin paistoi, joten näkyvyyskin oli OK. Varsinkin kun avokypärällä ajellessa - totta kai tyyli ennen kaikkea - nenä tippui jo ensimmäisen sadan kilometrin ajon jälkeen pois näköä haittaamasta. Kostea ilma ja pakkanen kun vielä jäädyttivät silmät umpeen, niin ajosta alkoi tulla todella mielenkiintoista. Voin sanoa, että matka Islannista Grönlantiin oli yksi karmeimmista hetkistä elämässäni - kaikki kaksi ja puoli tuntia. Matka sujui todella niin nopeasti, koska maapallohan pyörii vastaan ja jää oli todella liukasta. Vihdoin sokkona törmäsin grönlantilaisten hylkeenpyytäjien igluun. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä väessä, mutta sulattivat sentään minut ajokuntoon. Ruokaakin tarjosivat ja vaimojaan, mutta kun kotona oli jo yksi odottamassa, niin kieltäydyin ainakin jälkimmäisestä.

Seuraava päivä pohjoisnapaa kohden ajaessani näytti aluksi olevan kuin lasten leikkiä.

Vaikeudet alkoivat kun vihdoin saavuin jäätikön reunaan. Nyt oli kotoa tuodulla lähdevedellä käyttöä. Kastelukannun viritin pyörän keulalle kaleidoskooppiin jeesusteipillä kiinni, josta se lorotti -20 asteista vettä meren pinnalle. Ajaminen oli nyt kellosepän tarkkaa puuhaa. Jos ajoi liian kovaa, niin vesi ei ollut ehtinyt vielä jäätyä ja saattoi molskahtaa mereen. Liian hiljainen vauhti puolestaan saisi ohuen jääkerroksen murtumaan ja pyörän painumaan syvyyksiin. Onneksi tätä hommaa ei tarvinnut tehdä kuin pari- kolmesataa kilometriä.

Kun vihdoin pääsin napajäätikölle oli tarkka ajo kasannut paineet päässä jo todella rajuiksi. Arvata saattaa mitä tapahtui, kun tien tukkona löntystelevä jääkarhu ei suostunut väistämään tarpeeksi ajoissa. Törmätessäni karhun ahteriin vasta kaatuessani tajusin vastustajani huikean koon. Selvästi nälkäinen karhu hyökkäsi kimppuuni kuin veli joulupöytään. Muistin jääkarhujen pelkäävän tulta, mutta jäätynyt nippu sormia ja Zippo ei ollut toimiva yhdistelmä. Irrotin etummaisen sylinterin ja työnsin lämpimikseni käteni sylinteriputkeen. Samassa välähti päässäni ajatus, nokka on karhulle arka paikka, ja huitaisin karhua tulikuumalla sylinterillä suoraan kuonon päähän. Johan lähti karhu vinhaa vauhtia kaakon suuntaan karkuun. Eli kannattaa muistaa tuo oiva kikka, jos satutte joskus matkallanne törmäämään karhuun.

Paikkailin teipin avulla hiukan karrelle palaneen kaasukäden ajokuntoon ja jatkoin matkaa. Ajattelin kiinnitellä sen sylinterin kiinni vasta iltasella, kun saavun pohjoisnavalle. Tähtien valaistessa hankea kuin tuhansin pikku led-valoin, oli liki tarunhohtoista ajella aina navalle asti. Vihdoin tuo upea, loistava pohjoisnapa olikin edessäni. Tunnekuohun ja väsymyksen vallassa pystytin teleskooppiongesta lipputangon, johon pimeässä tempaisin vielä Suomen lipunkin liehumaan. Sain töin tuskin kiskottua itseni makuupussiin ennen kuin nukahdin.

Aamun herätys ei sitten ollutkaan niitä parhaimpia mahdollisia. Tajusin heti, että jotain oli pahasti pielessä. Olin unohtanut jokaisen napamoottoripyöräilijän perussäännön - älä koskaan jätä kuumaa harrikkaa suoraan jään päälle pitkäksi aikaa. Kuuma pyörä oli sulattanut jään altaan ja uponnut syvyyksiin. Kirosin pitkään, eikä tunnelmaa kohottaneet yhtään onkivavan nokassa liehuvat kusenpolttamat aluskalsarini. Onneksi olin jättänyt edes kännykän taskuun, jolla saatoin soittaa ystävälleni, joka on sukellusvene miehiä. Pian olikin kaveri paikalla, kun sattuivat olemaan samalla suunnalla. Nostivat pyörän pohjasta alta vartissa ja sain vaihdettua ne kalsaritkin oikeaan lippuun. Ainoa asia mikä harmitti, oli harrikan koneeseen päässyt vesi, kun sitä sylinteriä ei tullut sitten illalla kiinnitettyäkään. Mitenkähän sen ekstratakuun nyt käy? Olin kuitenkin todella kiitollinen kavereille avusta, niinpä tarjosin koko sukellusveneen miehistölle oikein kunnon hampurilaisateriat pohjoisnavan McDonald'silla.

Vatsa täynnä ja hyvillä mielin oli aika suunnata kaleidoskooppi kohti kotia. Hyvästelin sukellusveneporukat, laitoin kalanmaksaöljyä koneeseen ja nappasin pohjoisnavan Essolta tankit täyteen.

Pyörä toimi uskomattoman hyvin saamansa "vesihoidon" jälkeen. Varmaan 50 % enemmän tehoja tuntui olevan laitteessa. Kannattaa kokeilla omaan harrikkaan, täytä kone suolavedellä ja lähde sen jälkeen ajamaan - huomaa muuten eron heti!

Pyörä kulki ainakin kovempaa kuin mikään japsipyörä koskaan ennen milloinkaan. Vaikka maapallo pyörikin edellä karkuun, niin poliisien tutka näytti yli 370 km/t. Ei tarvinnut edes yrittää puhua itseään kuiville - sakot napsahti ja hyvä mieli oli tipotiessään. Lisäsakot tuli oudosta takavanteesta, avoimista putkista ja tietty kaleidoskoopista. Sitten kun se saakelin kastelukannu vielä vei prossat herrojen mukaan yli 50, niin nyt odottaisi vielä kotiin tullessa aika mukava ajoneuvoverolasku.

Todella tympääntyneenä päästin koko napajäätikön halki, huippuvuorten yli ja käyrät punaisena suoraan Nordkappiin. Vasta siellä huomasin lauman Myskihärkiä tarttuneen vasempaan vilkunvarteen kiinni. Päästin härät irti ja ne kai aiheuttivat jonkin näköistä hämmennystä kun lauma ryntäsi paniikin vallassa etelän suuntaan.

Norjaankaan ei kokolailla pilalle menneen matkan jälkeen viitsinyt jäädä. Heitin morot koko kylälle ja ajoin suoraan kotiin - ulko-oven läpi. Nyt saa pyörä odotella parempia tuulia ja uudelleen rekisteröintiä. Valokuvia, paljon muistoja, ja upeat jääkarhun jättämät fritsut jäävät muistuttamaan matkasta.

Ja jo pyörii haaveena mielessä seuraava reissu - päiväntasaajaa pitkin etelänavalle...


Jukka Kaistinen (Motoristi lehti Nro 6 / Joulukuu 2003)